LUKIJOILTA | Turun Sanomat 03:33 | 5

Uutiset kertovat, etteivät tulevaisuuden eläkeläiset pysty maksamaan hoivapaikkojensa maksuja – kuten eivät kaikki pysty nytkään. Keskustelu ja huoli ei ole turhaa, mutta miten tähän on tultu?

Vanhainkotien alasajo alkoi 1990-luvun laman aikoihin. Kunnissa piti säästää. Vanhainkoti oli se kallis osa kunnan budjetissa, josta oli helppo leikata. Tilalle keksittiin hoivakoti, josta saatiin tuottoja. Muutettiin nimi ja toiminta niin, että myydään tuotteita vanhukselle: asunto, siivous- ja ruokapalvelua, henkilökohtaisen hygienian palvelua, turvarannekepalvelua, hiusten ja kynsien leikkuuta, jalkojenhoitoa – kaikki erikseen laskutettavana. Vanhainkodissa ne kuuluivat hoitoon.

Näin kunnat ratkaisivat 1990-luvun laman vanhustenhuollon. Silloiset konsulttifirmat olivat kalliilla hinnalla myyneet kunnille tämän keksinnön. Kunta toisensa jälkeen meni vanhusten kukkarolle.

Vanhainkoti toisensa jälkeen purettiin toiminnallisesti ja luotiin palveluja myyvä hoivan ja hyvinvoinnin tuottaja. Rankimpia tapauksia ovat kunnat, jotka ovat kylmästi lakkauttaneet vanhainkoteja, kuten Turussa Luolavuori, Raisiossa Kerttula, huolimatta huutavasta paikkapulasta. Tässä myllerryksessä moni pitkäänkin vanhainkodissa asunut vanhus joutuu tuuliajolle. Omat rahat eivät riitä enää nousseisiin maksuihin, jotta voisi palata takaisin remontin jälkeen takaisin.

Vanhainkodissa hoitomaksuun sisältyivät asunto ja kaikkinainen hoito. Ne olivat juuri niin hyviä miksi ne haluttiin tehdä.

Hoitopaikkojen tarve väestön ikääntyessä kasvaa. Kaikki eivät voi asua kotonaan loputtomiin.

Nyt tulivat uudet saalistajat kuntien ja vanhusten kukkarolle. Konsulttifirmojen jälkeen saalistavat kansainväliset pääomasijoittajat. Ne rakentavat hoivakoteja, myyvät tilat ja palvelut joko vanhuksille suoraan tai ostopalveluina kunnan maksamana. Tässä vaiheessa tunnetut ylikansalliset yritykset vievät voittonsa veroparatiiseihin.

Viimeinen niitti kalliille hoivalle saatiin kun viimeisten hallitusten ohjelmaan kirjattiin ”laitosten alasajo”. Ne leimattiin kelvottomiksi makuutuspaikoiksi, vaikka toisinkin voitaisiin tehdä. Näin aukesivat portit vanhustenhuollon villeille markkinoille. Yksityiset laitokset keräävät voittonsa.

Kansan enemmistö arvostaa julkisen sektorin palveluja ja haluaisi niiden kehittämistä, mutta päättäjät toimivat toisin. Kuntien valtionosuuksia on pienennetty niin, ettei kunnilla ole resursseja, mutta usein ei myöskään poliittista tahtoa.

Vanhukset ovat maksaneet veronsa. Yhteiskunnan on vanhuksista huolehdittava. Valtion budjetissa on käännettävä tässä kohtaa uusi sivu. Kukaan ei halua enää lukea eksyneistä ja menehtyneistä muistisairaista vanhuksista, ei lähes heitteillejätön asemassa asuvista vanhuksista varojen ollessa riittämättömiä palveluihin.

Nyt esitetään laskelmia, että työikäisten pitää ryhtyä säästämään eläkepäivilleen. Tulevat eläkkeet eivät hoivaan riitä. Mutta mistä säästää työtön, pätkätyöläinen, alipalkattu? Millä rahalla he ottavat eläkevakuutuksia?

Näin järjestelmällisesti on muutamassa vuosikymmenessä vanhukset nyljetty, ja kaiken lopuksi Sdp esittää vielä kaikkien indeksien jäädyttämistä – siis pienten eläkkeiden taitettu indeksikin jäisi toteutumatta.

 

Kaija Kiessling, työterveysfysioterapeutti (el), Turun vanhusneuvoston jäsen